Parempi (tapa) valita opiskelijat

Suomeen syntyi viime viikolla todella tervetullut keskustelu korkeakouluopiskelijoiden valintatavoista. Kysymys on siitä mitä olen tässä blogissa aiemminkin pohtinut, eli miten oikeat opiskelijat saadaan oikeille paikoille ja tarvitaanko tässä välttämättä lainkaan valintakokeita.

Keskustelun käynnisti VATT:n tutkijoiden esittämä Policy Brief, jossa on ansiokkaasti tuotu esille nykyjärjestelmän hyvät ja huonot puolet. Valintajärjestelmää puoltavina seikkoina on listattu valinnan vapaus ja uusimisen vapaus sekä korkeakoulujen esittämä peruste, että valintakokeet auttavat valitsemaan paremmin motivoituneita ja alalle soveltuvia opiskelijoita. Nykyjärjestelmän heikkouksina on perinteisesti pidetty kalleutta ja tehottomuutta. VATT:n tutkijat tuovat esille myös merkittäviä uusia näkökulmia esittäen, että nykyjärjestelmä itse asiassa rajoittaa opiskelijoiden valinnanvapautta rajoittamalla mahdollisuuksia osallistua valintakokeisiin ja on lisäksi epätasarvoinen suosien varakkaita kaupunkilaisia.

Syntyneessä keskustelussa on vallinnut yhteisymmärrys siitä, että valintajärjestelmää pitää uudistaa. Myös ministeri Grahn-Laasonen kiirehti lähes ensimmäisenä kannattamaan uudistusta. VATT:n aloitteen suurin ansio on siinä, että se ensimmäistä kertaa tarjoaa konkreettisen mallin jakaa opiskelupaikat yhtäältä opiskelijoiden antamien preferenssien ja toisaalta korkeakoulujen antamien kriteerien perusteella. Valinta tehtäisiin optimointimenetelmällä lähinnä ylioppilaskokeen tulosten perusteella ilman valintakokeita. VATT:n aloitteen suurin puute on siinä, että se ei millään tavalla ota huomioon ammatillista väylää tulevia eikä muitakaan hakukelpoisia ryhmiä, jotka eivät ole suorittaneet ylioppilastutkintoa.

Yllättävän vähälle yleiselle huomiolle on jäänyt se, että Suomessa voi korkeakoulutukseen hakea hyvin monenlaisista lähtökohdista. Kysymys kuuluu miten tasapuolisella tavalla otetaan huomioon sellaiset hakijat, jotka ovat suorittaneet esimerkiksi International Baccalaureate -tutkinnon (IB), Eurooppalaisen ylioppilastutkinnon (EB), Reifeprüfung-tutkinnon (RP), 120 opintoviikon tai 180 osaamispisteen laajuisen ammatillisen perustutkinnon taikka näyttötutkintona ammatillisen perustutkinnon, ammattitutkinnon tai erikoisammattitutkinnon. Nämä kaikki ovat sekä ammattikorkeakoululain että yliopistolain perusteella korkeakoulutukseen hakukelpoisia. SAMKissa  kirjoilla olevista nuorista opiskelijoista yli 25 % ja aikuisopiskelijoista yli 30 % on suorittanut peruskoulupohjaisen ammatillisen tutkinnon. 

Yksi malli on muodostaa kullekin ryhmälle oma kiintiönsä vastaavalla tavalla kuin ammattikorkeakoululaki edellyttää varaamaan kiintiöt ensimmäistä opiskelupaikkaansa hakeville. Kiintiöiden ongelma on se, että ne tulee määritellä etukäteen ilman, että varmuudella tiedetään hakijoiden määrää tai laatua.  Jokin ryhmä tulee helposti yliedustetuksi. Kunkin ryhmän sisällä tulee erikseen päättää valintakriteereistä, jollei sitten päädytä siihen, että joukko ryhmiä alistetaan sittenkin valintakokeille. Valintakokeet voisivat kuitenkin mitata enemmän edellytyksiä kuin kirjatietoa.

Olen sillä kannalla, että valintakokeista tulisi niin pitkälti kuin mahdollista luopua. VATT:n aloite osoittaa, että ylioppilaiden kohdalla valintakokeista luopuminen on mahdollista ja jopa suositeltavaa. Muita väyliä pitkin tulevien hakeutumista korkeakoulutukseen emme saa vaikeuttaa. Koko järjestelmän tulee olla läpinäkyvä, tasapuolinen ja reilu. Näyttää siltä, että haasteita tässä vielä jossain määrin riittää.